Tyytymättömyyteen tyytyväinen?

Huomasin tänään aamulla, että vuosi oli tuonut muutaman harmaan hiuksen. Mietin miten se on mahdollista (koska ikähän ei tähän asiaan mitenkään liity), kun kulunut vuosi on ollut juuri sitä mitä olen halunnut. Sopivasti mielenkiintoisia töitä hyvässä työyhteisössä, inspiroivaa toimintaa yliopistolla podcast-toimittajana ja tieteen yhteiskuntavastuun opena, merkityksellisiä pohdintoja  seurakuntayhtymän strategiaryhmän puheenjohtajana, ytimiä hivelevää juurisyytutkintaa Saaristomeri-dokumenttimme upeiden ammattilaisten kanssa pelloilla, merellä ja eduskunnassa. Ja ympärillä suuri joukko maallista sotaväkeä - ystäviä, kollegoita, kanssa-aktivisteja, eri alojen huippuasiantuntijoita ja vaikuttajia, sparraajia ja mentoreita - joiden kanssa näitä elämän taisteluita on kunnia käydä.

Miten voi olla tyytymätön, jos on kaikki??? Tyytymättömyys on myös itselle ärsyttävää, raskasta ja turhauttavaa. Ja noloa, itsekästä ja kiittämätöntä - miksei ikinä voi olla tyytyväinen, nauttia elämästä, kun se kaikin tavoin on mahdollista, vaikka maailma monilta osin on ihan kamala ja poissa raiteiltaan.

Ystäväni, mentorini ja ikuinen haastajani Petteri Lillberg ei tuominnut tyytymättömyyttäni tyytymättömyyteeni vaan sanoi, että sehän on hyvä. Jos on tyytyväinen niin pysähtyy. Ja pysähtyminen, jos mikä on itsekäs teko. Hän suorastaan yllytti ruokkimaan tyytymättömyyttä ja sitten kanavoimaan siitä syntyvän ärsytysturhautumisenergian aktivismiin paremman maailman puolesta.

Aina opetetaan, että tunteita ei pidä vältellä, väistää tai tuomita. Niitä ei tarvitse hyväksyä, mutta helpommalla pääsee, jos ne toteaa ja ottaa niistä ainakin opiksi itsestään. Yritän siis ehkä oppia sietämään ja jopa jotenkin arvostamaan kestotyytymättömyyttäni. Kääntämään ydintuskan ydinvoimaksi. Kyllä näillä energioilla vähintään yhtä Olkiluotoa back-uppaa!