Sillanrakentajia

Kuuntelin eilen Ympäristötiedon foorumin järjestämää paneelikeskustelua ekologisen tiedon merkityksestä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Hyvä keskustelu, jossa oli edustettuna eri tahoja: ministeri Krista Mikkonen, VM:n valtiosihteeri kansliapäällikkö Juha Majanen, professori Tomas Roslin sekä hallitusammattilainen Kaisa Hietala. Fasilitaattorina idolini Saara Kankaanrinta. Kaikki - yleisössäkin - varmasti siitä samaa mieltä, että ekologinen tieto pitäisi saada vahvasti mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Myönnän, etten tunne tämän keskustelun historiaa, mutta itselleni resonoi vahvasti Kaisa Hietalan esimerkit ja laajemminkin esiin tuodut kommentit siitä, että ekologisesta(kin) tiedosta pitää tehdä markkinatalouden elementti. Tarkoitan siis tiedon arvon saamista sellaiseksi, että kiinnostus sitä kohtaan kasvaa niin, että yritysten on välttämätöntä alkaa hyödyntää sitä liiketoiminnassaan. Saatan olla väärässä, mutta tuntuu, että sekä tiedemaailma että politiikka ovat luonteidensa vuoksi liian hitaita koneistoja tiedon saamiseksi vaikuttavaan käyttöön riittävän nopeasti (kun on jo myöhäistä) - yrityksillä olisi mahdollisuudet ja prosessit nopeampaan toimintaan, jos vain halua ja motivaatiota (=business case) löytyy.

Seurasin myös tapahtuman twitteriä, joka ainakin omiin silmiini oli aika tieteentekijäpainotteista. Mietin, että taas tarvittaisiin sillanrakentajia. Ihmisiä, jotka osaavat puhua sekä tiedettä että liiketoimintaa ja jotka tuntevat vaikuttamisenkeinot eri konteksteissä  - tiedemaailmassa, yrityksissä ja politiikassakin. Tuollaista sillanrakentajuutta ajattelin tavoitella nyt alkavassa roolissani Turun yliopiston kemian laitoksen Luonnollista kemiaa -hankkeessa - sanoittaa luonnontiedettä ja sen merkitystä kaikille ihmisille ja ehkä yrityksillekin. Samaa sillanrakentajan, tulkin ja henkilökohtaisella tasolla koskettavuuden kaipuuta tunnistin myös aluevaalikampanjan aikana, kun se, että politiikka oikeasti on yhteisten asioiden hoitamista, tuntui olevan ihmisistä ihan mahdoton ja täysin epäuskottava ajatus. 

Jotta yhteinen tavoite voi toteutua, pitää osapuolilla olla yhteinen ymmärrys ja jokaisen kokea, että hänelle tärkeitä arvoja/tavoitteita edistetään. Tähän maailmanaikaan erityisesti osuen ajattelen, että mitään kokonaisuutta ei pidä pyrkiä hallitsemaan hajottamalla vaan mahdollisimman monien erilaisten toimijoiden täysin uudenlaistakin yhteistyötä rakentamalla, jotta kestävästä tekemisestä tulee oikeasti valtavirtaa. Ei siis vain poikkitieteellistä vaan hyvin laajasti poikkitoiminnallista tekemistä (ei vain keskustelua), jotta tieto saadaan mahdollisimman nopeasti muutettua aidosti vaikuttavaksi toiminnaksi.